Jo ennen raskautta tämä asia oli mielessä, mutta jotenkin vauvanhuuruisena painoin asiaa vain villaisella, sillä enhän ikinä uskonut raskautuvani. Nyt kuitenkin tämä aihe on tullut mieleeni yhä useammin...
Miehen kanssa yksi ilta sängyssä ennen nukkumaan menoa juteltiin tulevaisuudesta. Kyselin, että minkä häntä jännittää eniten tulevaisuudessa ja vauva-arjessa. Vastaus oli tismallaan sama kuin minulla, nimittäin tukiverkoston puute.
Itselläni on pieni perhe: (äiti), isä ja isosisko. Äiti suluissa sen vuoksi, ettemme ole hänen kanssaan missään tekemisissä (tätä en nyt tässä halua tämän enempää availla). Isän kanssa lähinnä soitellaan. Isä on aina ollut melko etäinen ja hänelle tärkeintä elämässä taitaa olla työnteko, joka on aina mennyt lasten edelle. Isä ei itseasiassa edes vielä tiedä koko raskaudesta, niin läheisiä ollaan. Isosisko.. onhan se. Meillä on ennen ollut tosi läheiset ja hyvät välit, mutta nykyään niistä on vain muisto jäljellä. Siskolla on nykyään aikalailla erilainen elämäntyyli kuin minulla, ja tämä on tuonut ristiriitoja. Koitamme kyllä aktiivisesti korjata välejämme, sillä muuta perhettä meillä ei ole. Sisko ei ikinä halua lapsia ja elää muutoinkin ihan eri elämänvaiheessa kun minä, joten ehkä sekin hieman ajaa meitä erilleen. Muuta perhettä tai sukulaisia meillä ei käytännössä ole. Kaikki sukulaiset asuu kaukana pohjoisessa, eikä me olla lapsenakaan pidetty niihin mitään yhteyttä. Joten aika hiljaista on...
Miehen puolella on melkein yhtä hiljaista. Miehen perheeseen kuuluu äiti, joka asuu myös kaukana pohjoisessa. Mieheni täti asuu kyllä samoilla seuduilla meidän kanssa, mutta hänkin on kiireinen koiriensa ja harrastusten/töiden kanssa. Miehellä on myös pari velipuolta, joihin pitää jonkin verran yhteyttä, mutta eivät ole meille kuitenkaan mitenkään läheisiä.
Eli summa summarum, tukiverkostoa ei ole!
Toki meillä on ystäviä, joista saa tukea. Osalla on jo lapsia, joten vertaistukea on varmasti saatavilla. Mutta mitä jos me halutaan välillä omaa aikaa, kuka meidän vauvaa hoitaa? Kummeiksi olemme miettineet erästä ystäväpariskuntaa, he voisivat silloin tällöin varmasti auttaa, Mutta ei heitäkään viitsii joka kuukausi vaivata? Eli voiko yhteiselle ajalle sanoa suoraan heihei. Tämä kieltämättä pelottaa aika paljon. Tiedän, että parisuhde vaatii töitä ja vaalimista, ja etenkin vielä muuttuneessa elämäntilanteessa. Päässä kaikuu vain ajatus siitä, että tilastollisesti pariskunnat eroaa juuri ensimmäisen vauvavuoden aikana, EN HALUA että meille käy niin! Univelassa ja kiireen keskellä parisuhteen vaaliminen unohtuukin varmasti ensimmäisenä. Emme varmasti ole ainoa pariskunta, joka tämmöisen asian kanssa painiskelee.. Neuvoja ja vinkkejä otetaan vastaan!
Kuinka siis yhdistää vauva-arki ja parisuhdeaika?
Terkuin, Lilli ja salamatkustaja rv17+0
Aika inhottava tilanne, jos näin on, mutta pääsette pitkälle jo sillä että teillä on toisenne ! Tietysti jos kaipaatte sitä aikaa vain kahdestaan niin toivotaan että saatte ystävien kautta järjestymään . Kyllähän se parisuhde usein jää taka-alalle hetkeksi kun kaiken huomion vie se uusi ja ihmeellinen ihminen , mutta se on mielestäni ihan luonnollista . Toivon että tuette toisianne ja jaksatte vaikka parisuhde muuttuisikin johonkin suuntaan vauva arjen keskellä
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Luulen myös, että parisuhde jää alkuun sivummalle, melkein huomaamattakin. Toivottavasti jaksetaan kaikesta huolimatta pysyä pariskuntana ja antamaan myös huomiota toisillemme. Uskon, että vauvakin voi hyvin jos sen vanhemmat voi hyvin :)
VastaaPoista