Ärsytys.

Heti alkuun pitää sanoa, että on ihanaa olla raskaana, mutta elämä ei silti ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Eli jos et kestä avautumista, kannattaa tämän postauksen lukeminen lopettaa tähän!

Tänään KAIKKI ärsyttää. Suurimpana ärsytyksen kohteena on tuo mies. Huoh, en tiedä mistä aloittaisin. Tästä se siis alkaa: Avokki on jo jonkin aikaa valitellut huomion puutetta. Ymmärrän kyllä, mutta miten hän ei voi ymmärtää, että jos on saakelin huono olo ja oksettaa, niin ei todellakaan tee mieli pussailla?! Toki koko aikaa ei okseta, joten voishan sitä halia ja silitellä, mutta entäs kun ei jaksa? Entäs jos on niin väsynyt, ettei mielessä edes käy toisen huomioiminen? Ei kai alkuraskauden haluttomuus ole mitenkään epätavallista? Jotenkin koen, että tässä olossa on ollut sen verran kestämistä, että pääasia että itestään on pystyny huolehtimaan. Mun mielestä mies ei vaan voi vaatia multa enää samanlaista huomiota kuin ennen. Mitäs sitten kun/jos meillä on se vauva, en mä silloinkaan välttämättä kykene huomioimaan miestä enää samalla tavalla, kun on sen vauvan tarpeet huomioitava kuitenkin ensin. Vai olenko mä jotenkin superhuono tyttöystävä? Huokaus, ymmärtääkö kukaan mistä puhun?

Tästä siis saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ollut niin möksis ja apaattinen, että oikein vihoiks pistää! Ymmärrän tosissaan miehenkin näkökulmaa, ehkä hän kokee itsensä jollain tavalla ulkopuoliseksi, sillä olen käpertynyt aikalailla itseeni ja potenut näitä raskausoireita. Mies on jäänyt selkeästi sivummalle. Lupasin miehelle, että koitan parantaa tapojani ja huomioida häntä enemmän. Mutta EI, ei se sitten riittänytkään. Tää vaikeista asioita kommunikointi ei oo ikinä ollut meidän vahvuus. Joten mökötys ja mykkäkoulu jatkuu, todella kypsää :( En suorastaan jaksaisi tällästä "ylimääräistä" huolta ja murhetta. Tämän takia nyt sitten valvoin koko yön ja pohdiskelin asioita.

Töissäkin oli kamala kaaos, eikä huono mieli auttanut yhtään asiaa. Sen lisäksi, että valvoin viime yön murehtien, oli minulla kovia vatsakipua. Ei niitä ehkä ihan kivuiksi voi kuvailla, lähinnä sellasta pinkeyden ja venymisen tunnetta vatsalla, tosi ikävää. Toisinaan kyllä repäisi aika kivuliaasti. Ja se mikä ihmetyttää, on että pahoinvointi loppui viikonloppuna kuin seinään. Tämän seurauksena minulla on valtava ruokahalu ja kokoajan nälkä. En oikein ymmärrä. Tämä tietysti laittaa miettimään, että tuolla masussakaan kaikki hyvin.

Tämmöstä siis tänään. Helpotukseksi tänään on kuitenkin ollut valtavan ihana auringonpaiste<3

1. Neuvolakäynti

Tänään (h9+0) meillä oli ensimmäinen neuvolan terveydenhoitajan tapaaminen. Tämän huonon olon vuoksi en ollut juurikaan kerennyt jännittämään käyntiä. Päällimmäisenä oli vain mielessä, kuinka selviän n. vartin bussimatkasta oksentamatta. No, juuri ja juuri selvisin! Heti bussista päästyäni oloa piti hieman helpottaa :/

Mies oli siis mukana käynnillä, häntä taisi jännittää enemmän kuin minua :) Meidän oma terkkari oli saikulla, joten meidät otti vastaan sijainen. Hän oli nuori (varmasti minua nuorempi) ja hieman kokemattoman oloinen. Alkuun hän täytteli koneelle minun tietoja ja sitten hieman käytiin läpi meidän perhetaustoja ja parisuhdetilannetta. Hyvä että mies oli mukana, sillä en olisi muistanut kauanko ollaan oltu yhdessä :D Raskaus on saanut pääni lahoamaan!

Tervydenhoitaja kertoi hieman tulevista tutkimuksista ja laittoi lähetteen verikokeisiin ja pissanäytteeseen. Minulta otettiin verenpaine, joka oli melkoisen korkea (jännitän aina verenpaineen mittausta), joten noita arvoja ei edes neuvolakorttiin kirjattu. Saan jatkossa ottaa verenpaineet rauhassa neuvolan tiloissa ja ilmoittaa sitten lukemat hoitajalle. Paino mitattiin myös, ja se oli laskenut lähtöpainosta 200g. Muutoin painostani ei puhuttu laisinkaan. Oletin, että tähän ylipainoon puututtaisiin heti ja alettaisiin saarnaamaan liikunnasta yms. Mutta tämä käynti sujui oikein hyvin. Ja onneksi niin, sillä koko käynnin ajan pidättelin oksennusta.

Minulla on neuvolakortti, uskomatonta!

Otinkin puheeksi tämän huonovointisuuden. Terveydenhoitaja ei oikein sanonut asiaan mitään, voivotteli vain. Antoi ohjeeksi, että koita syödä monipuolisesti ja juoda runsaasti. Huoh! Loppuviikon sain vielä sairauslomaa, jotta voin rauhassa levätä ja parannella oloa. Jos sairauslomaa tarvitsee lisää, pitäisi ottaa kuulemma yhteyttä työterveyshuoltoon. Eikös neuvolan kuuluisi hoitaa tällaiset asiat? En usko, että meidän työterveyshuoltoon saisi edes aikaa minkään huonovointisuuden vuoksi. No, toivottavasti en enää ensi viikolla tarvitse saikkua..

Käynti oli kokonaisuudessaan ihan positiivinen kokemus, vaikkakin miehelle jäi tunne ettei häntä juuri huomioitukkaan. Ajattelin myös, että meidän kanssa olisi keskusteltu enemmän ja olisi saanut kertoa omia tuntemuksia. Seuraavalla kerralla meidän oman terveydenhoitajan pitäisi olla paikalla, joten katsotaan miten silloin menee..

Seuraavat etapit:
- 24.4 labrat + pissakoe
- ultra-ajan odottelua
- 19.5 seuraava neuvola

Puhti pois!

Viikon teemana on jälleen pahoinvointi!
Pahoinvointi hallitsee mun elämää ihan täysin, kaiken teen tän olon ehdoilla. Hajuille on herkitystynyt todella, ja useat hajut (kuten mieheni hajuvesi ja dödö) saakin oksennuksen kurkkuun. Miestä ei siis voi enää halailla, eikä koiraa voi ulkoiluttaa, koska juuri meidän koiran kakka haisee maailman kamalimmalta!

Viime viikolla koitin tehostaa syömistä siten, että söin pieniä annoksia 2-3tunnin välein. Tämä sai aikaan sen, että oksensin vähintään kahden tunnin välein. Töissä olo oli kamalaa, mutta jotenkin sain sinniteltyä. Viikonloppuna pahoinvointi riistäytyi käsistä täysin, mikään syöminen ei pysynyt enää sisällä. Kaikki minkä suusta alas laitoin tuli seuraavassa hetkessä ulos. Ja niin on jatkunut tähän päivään asti.

Eilen en kyennyt oksentamiselta töihin, ja pakko olikin pomolle kertoa poissaolon todellinen syy. Pomo tietysti onnitteli, mutta selkeästi hämmentyi uutisesta. Onneksi pomo on suht kiva, ja suhtautui uutiseen hyvin ja lupasi olla kertomatta asiasta vielä kenellekkään (vaikka kunnon hölösuu onkin!). Mulla on aivan kamalan huono omatunto, kun jätän mun työparin pulaan, työmäärä ja vastuu on yhdelle ihan liian paljon! Tiedän, että mun pitää nyt huolehtia itsestäni ja masussa kasvavasta salamatkustajasta, mutta silti mua melkein itkettää tääkin asia.

Tänään olo oli sietämätön, joten ilmoitin etten aio tulla töihin, enkä mene huomennakaan. Olo on käsittämättömän heikko, kun mikään ei tahdo pysyä sisällä. Silloin kun vatsalaukku on jo tyhjä, iskee silti raju oksennusrefleksi ja kakostelen tyhjää. Onko kellään muulla tämmöstä oloa?! En tiedä olisiko parempi syödä ja sitten oksentaa, vai kärsiä heikosta olosta ja kamalasta pahoinvoinnista. En tiedä!

Huomenna on ensimmäinen neuvola, toivottavasti jaksan sinne raahautua. Mies onneksi lupasi lähteä ajoissa töistä ja tulla hakemaan mut kotoa. Ilman miestä en selviäisi tästä olosta ikinä! Toivottavasti saan neuvolasta jotain apua tähän oloon, edes vaikka kunnolla saikkua..

Kirjoittelen neuvolan kuulumisesta pian lisää..

Terveisin raskaana oleva raato ja salamatkusta h 8+6

Hiljaiseloa

Empäs ole vähään aikaan saanut aikaiseksi kirjoiteltua mitään. Ehkä yksi syy tähän on tämä jatkuva väsymys ja saamattomuus. Elellään siis todella hiljakseen..

Edellinen viikko on kyllä mennyt tunteiden myllerryksessä! Alku viikosta kaaduin melko rajusti suoraan pyllylleni, jonka seurauksena koko takalisto oli aivan hellänä. Tietysti ensimmäisenä mielessäni oli, että nyt tää raskaus menee kesken! Itkin ja parkusin ihan hulluna, mieskin säikähti kamalasti. Sitten sain hieman kasattua itteäni, ja ymmärsin kyllä, ettei raskaus tässä vaiheessa voi mennä kai kaatumisesta kesken. Eihän? Eikös se kohtu oo niin tuolla vatsanpeitteiden suojissa ja alkio lilluu siellä omassa turvassaan :) No, mitään vuotoja ei tästä aiheutunut, joten hieman rauhotuin.

Seuraavaksi kuitenkin huomasin, että pahoinvointi alkoi helpottumaan. Tajusin samassa, ettei rinnatkaan juuri enää aristaneet. Pissallakaan en tainnut niin usein käydä. Tästä sain taas uuden itkukohtauksen, kun googlettelin hakusanoilla "raskausoireiden loppuminen" ja sain tulokseksi vain keskenmeno juttuja. Olenko hysteerinen vai kuuluuko nämä tuntemukset asiaan?

Olen useasti miettinyt, josko vaan menisin yksityiselle ultraan, siellä saisin varmistuksen mietteilleni. Ajatus siitä, että maksan hetken ultrasta aika ison summan ja saisinkin kuulla ettei kaikki ole hyvin, tuntuu kamalalta. Vielä kamalammalta tuntuisi mennä neuvolaan ja ekaan yleiseen ultraan, ja siellä todettaisiinkin sama asia. Silloin aikaa on mennyt hiton paljon hukkaan. Huoh, mitähän sitä pitäis tehdä?! Mies on sitä mieltä, että kun kerran ei ole vuotoja ja oireita kuitenkin on, niin odotellaan vain rauhakseen. Mutta enhän minä kestä odottelua! Mies on muutenkin ollut aika kannustava, todennut, että jos menee kesken niin sitten menee ja aloitetaan sitten heti yrittämään uudelleen. Nuo sanat lämmitti kyllä mieltä<3 (muuten mies on kyllä ollut aika raivostuttava ja saan kinan aikaan melkein mistä vaan, hormoonien syytä!)

Eilen oli taas huonompi päivä tän pahoinvoinnin suhteen. Palasi takaisin rytinällä, oksennusten kera. Ruokaa en voi edelleenkään syödä. Eilen jäi lemppariruoka tortillat syömättä, kun ällötti niin paljon! Voiko tää sikiö kasvaa edes kunnolla, jos syön vaan banskuja ja vanukkaita...

En todella osannut kuvittellakkaan, mitä kaikkea nää hormoonit saa aikaan!