maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ärsytys.

Heti alkuun pitää sanoa, että on ihanaa olla raskaana, mutta elämä ei silti ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Eli jos et kestä avautumista, kannattaa tämän postauksen lukeminen lopettaa tähän!

Tänään KAIKKI ärsyttää. Suurimpana ärsytyksen kohteena on tuo mies. Huoh, en tiedä mistä aloittaisin. Tästä se siis alkaa: Avokki on jo jonkin aikaa valitellut huomion puutetta. Ymmärrän kyllä, mutta miten hän ei voi ymmärtää, että jos on saakelin huono olo ja oksettaa, niin ei todellakaan tee mieli pussailla?! Toki koko aikaa ei okseta, joten voishan sitä halia ja silitellä, mutta entäs kun ei jaksa? Entäs jos on niin väsynyt, ettei mielessä edes käy toisen huomioiminen? Ei kai alkuraskauden haluttomuus ole mitenkään epätavallista? Jotenkin koen, että tässä olossa on ollut sen verran kestämistä, että pääasia että itestään on pystyny huolehtimaan. Mun mielestä mies ei vaan voi vaatia multa enää samanlaista huomiota kuin ennen. Mitäs sitten kun/jos meillä on se vauva, en mä silloinkaan välttämättä kykene huomioimaan miestä enää samalla tavalla, kun on sen vauvan tarpeet huomioitava kuitenkin ensin. Vai olenko mä jotenkin superhuono tyttöystävä? Huokaus, ymmärtääkö kukaan mistä puhun?

Tästä siis saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ollut niin möksis ja apaattinen, että oikein vihoiks pistää! Ymmärrän tosissaan miehenkin näkökulmaa, ehkä hän kokee itsensä jollain tavalla ulkopuoliseksi, sillä olen käpertynyt aikalailla itseeni ja potenut näitä raskausoireita. Mies on jäänyt selkeästi sivummalle. Lupasin miehelle, että koitan parantaa tapojani ja huomioida häntä enemmän. Mutta EI, ei se sitten riittänytkään. Tää vaikeista asioita kommunikointi ei oo ikinä ollut meidän vahvuus. Joten mökötys ja mykkäkoulu jatkuu, todella kypsää :( En suorastaan jaksaisi tällästä "ylimääräistä" huolta ja murhetta. Tämän takia nyt sitten valvoin koko yön ja pohdiskelin asioita.

Töissäkin oli kamala kaaos, eikä huono mieli auttanut yhtään asiaa. Sen lisäksi, että valvoin viime yön murehtien, oli minulla kovia vatsakipua. Ei niitä ehkä ihan kivuiksi voi kuvailla, lähinnä sellasta pinkeyden ja venymisen tunnetta vatsalla, tosi ikävää. Toisinaan kyllä repäisi aika kivuliaasti. Ja se mikä ihmetyttää, on että pahoinvointi loppui viikonloppuna kuin seinään. Tämän seurauksena minulla on valtava ruokahalu ja kokoajan nälkä. En oikein ymmärrä. Tämä tietysti laittaa miettimään, että tuolla masussakaan kaikki hyvin.

Tämmöstä siis tänään. Helpotukseksi tänään on kuitenkin ollut valtavan ihana auringonpaiste<3

2 kommenttia:

  1. Muistan tuon olon ja kyllä mun mielestä miehen pitäis nyt olla sun tukena, huolehtia että syöt mitä pystyt jne. Oisin kyllä ollu vähän järkyttyny jos mies olisi raskausaikana (etenkin ensimmäisten 20 viikon aikana...) valittanut huomion puutteesta.

    Varmasti tuntee olonsa ulkopuoliseksi, mutta sun miehen pitäis nyt vaan koittaa ymmärtää, kuinka lamaannuttavaa se paha olo voi olla. Jos se tajuais sen ja olisi apuna ja huolehtisi sinusta, se ulkopuolisuudenkin tunne voisi kadota.

    Hyviä vointeja!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Tuntuu helpottavalta, etten oleyksin näiden ajatusten kanssa :) Kyllähän tuo mies on ollut tukena, mutta kaipaa silti huomiota kuten ennen. Sopu on onneksi nyt saatu aikaan ja tästä asiasta tullaan vielä keskustelemaan...

    VastaaPoista